• Päivi Järnfors

Paluu itsenäisyyden tielle

Monessa suomalaisessa kodissa on tänään sytytetty kynttilä itsenäisyyden muistojuhlalle. Nimenomaan muistojuhlalle. Suomi eli itsenäisen valtiona 77-vuotiaaksi, mikä on toki paljon pidempään kuin samana vuonna 1917 syntyneiden suomalaisten keskimääräinen elinikä. Jos Suomen valtion syntymisen nähneet ihmiset olisivat eläneet pidempään, he eivät luultavasti olisi koskaan antaneet luovuttaa sen itsenäisyyttä pois. Heidän lapsenlapsensa sen tekivät - ymmärtämättä, mitä tekivät.


Suomi on toki edelleen nimellisesti itsenäinen valtio, ja moni onkin ajatellut sytyttävänsä kynttilän aidosti itsenäisyysjuhlan kunniaksi. Heistä useimpien mielestä itsenäisyyden menetyksestä puhuminen onkin vain lapsellista ruikutusta. Mielestäni se ei sitä ole, ei todellakaan. Soisin kansalaisten heräävän ja tiedostavan, millaisessa näennäisitsenäisyydessä ja näennäisdemokratiassa me elämme. ”EU-laki on kansallisen lain ylä-puolella, myös perustuslaillisissa kysymyksissä.”, sanoo EU-komission puheenjohtaja. Voiko sitä enää sen suoremmin ilmaista?


Perustuslaki alkaa sanoilla ”Suomi on täysivaltainen tasavalta” ja jatkuu seuraavassa pykälässä, että valtiovalta kuuluu kansalle, jota eduskunta edustaa. Ensimmäiseen pykälään on jälkikäteen lisätty toteamus, että Suomi on Euroopan Unionin jäsen, mutta perustuslaki ei edelleenkään tunnista mitään valtaa Suomen kansaa edustavan eduskunnan yläpuolelle. Luepa edellinen lause uudelleen.... ristiriita on valtava! Käytännössä Suomen on pakko noudattaa EU:n päätöksiä ja tehdä sen direktiivit osaksi kansallista lainsäädäntöä silloinkin, kun ne eivät ole Suomen etujen mukaisia. EU voi siis päättää ihan mitä tahansa – myös sen omien perustuslakien vastaisesti, kuten olemme nähneet – ja Suomi se vain seuraa uskollisesti mukana. Kenellä Suomessa on siis ylin valta? Se on eduskunnalla – yhä edelleen perustuslain mukaisesti – mutta se on antanut jo yli neljännesvuosisadan ajan ulko-puolisen vallan ohjata itseään kuin sätkynukkea.


Poliitikot jaksavat muistuttaa meitä siitä, miten Suomi on mukana EU:n yhteisessä päätöksenteossa ja miten siitä on hyötyä meille. Kiperän paikan tullen päätökset kuitenkin perustellaan solidaarisuudella ja hyöty sillä, ettei saada EU:n vihoja niskaamme. Tämä nähtiin viimeksi keväällä elvytyspaketin hyväksymisen yhteydessä. Näennäisesti saadaan kyllä äänestää ja uskotella itselle, että ollaan mukana päätöksenteossa, mutta käytännössä on olemassa vain yksi oikea hyväksytty lopputulos. Jos siihen ei päästä, on tiedossa tulta ja tulikiveä taivaalta.


Ei näistä tämän hetken valtakiemuroista ja itsenäisen valtiovallan kriisistä juuri puhuta itsenäisyyspäivänä, vaan silloin muistellaan Suomen suhdetta itänaapuriin ja talvisodan ihmettä. Sotaveteraaneja kiitellään Suomen itsenäisyyden pelastamisesta. Suomen historia onkin mielenkiintoinen kertomus pienen sisukkaan kansan selviytymisestä ja uskomattomasta kehityksestä 1980-luvulle saakka. Sitä on mukava muistella.


Vaikka politiikan tekemisessä jouduttiin ottamaan Neuvostoliiton edut huomioon – Suomen oli oltava puolueeton kaksinapaisessa maailmassa – oli politiikka ja talouselämä silti selkeämpää kuin nyt. Se oli itsenäisen kansan politiikkaa. Tie vei ylöspäin. 1980-luvulta alkanut uusliberalismiin nojaava kehitys, jonka huipentumana Suomi liitettiin Euroopan Unioniin ja euroon, on johtanut siihen, että politiikka ei enää ohjaa taloutta, vaan talous politiikkaa. Tie on vienyt alaspäin. Kukaan ei enää täysin ymmärrä, mitä taustalla tapahtuu. Kuka ohjaa, kuka hyötyy, kenen etu on ensi sijalla?


Suomen itsenäisyys on jälleen kerran pelastettava. Valtiovalta on palautettava Suomen kansalle ja sitä edustavalle eduskunnalle (joka tosin on vaihdettava). Tehtävä on vaikea, mutta ainakaan tällä kertaa kenenkään ei tarvitse menettää henkeään sen puolesta. Riittää, että olemme valveutuneita, vaadimme demokratian toteutumista ja ennen kaikkea äänestämme oikein. Oikeita henkilöitä, ei puolueita. Se on jokaisen kansalaisen etu. Vallan ei tule lähteä tulvana kaukaa Brysselin tornista valuen alaspäin ja päätyen pikkupisaroina sinne alimpana olevan yksilön jalkoihin. Sen tulee kulkea päinvastaiseen suuntaan. Perustuslain hengessä.


Oman elämän hallinta ja mahdollisuus osallistua oman lähiyhteisön hallintaan ovat tärkeä keino kohentaa suomalaisten elämänlaatua. Mikään taloustilastojen käyrä ja käppyrä ei muuta sitä tosiasiaa, että Suomessa on monenlainen pahoinvointi lisääntynyt viime vuosikymmenien aikana. Huolestuttavinta on lasten ja nuorten pahoinvoinnin lisääntyminen. Tämä suuntaus on aivan yksiselitteisen selvästi käännettävä ja se on mahdollista ainoastaan siinä ympäristössä, jossa ihmiset elävät. Omassa perheessä, lähiyhteisössä, kunnassa, maakunnassa on oltava hyvä elää. Kysy vaikka mummoltasi. Ongelmaa ei yksin rahalla ratkaista, mutta ei sitä kyllä ilman rahaakaan ratkaista.


Linnan juhlat – itsenäisyyspäivän näkyvin perinne – jäivät tällä kertaa näkemättä. Eliitti jäi ilman kakkua. Se ei harmita, mutta tulevaisuus huolestuttaa. Jospa me kaikki nyt käyttäisimme tämän valtiomme itsenäisyyden muistelulle varatun päivän sen miettimiseen, mitä voisimme osaltamme tehdä maamme itsenäisyyden ja sen kansan hyvinvoinnin eteen. Ei siihen tarvitse poliitikko olla. Ei edes politiikasta kiinnostunut. Jokainen voi pienillä ja vähän suuremmillakin teoilla vahvistaa tässä maassa asuvien yhteishenkeä ja toinen toisestaan välittämistä. Se on talvisodan henkeä se. Me itse hallitsemme omaa maatamme, ei kukaan muu. Me itse luomme oman tulevaisuutemme, ei kukaan muu.